Haavikko-säätiö

Kädessäni on peili mutta se peili ei näytä
minulle kasvojani.
Se peili ei anna minulle minun kasvojani.

(Nainen ja maisema -runo, 1952)

Marja-Liisa Vartio (1924-1966) on suomalaisen kirjallisuuden klassikko, sillä hänen teoksiaan luetaan ja tutkitaan edelleen. Kirjallisuushistorioissa hänet luokitellaan kokeellisten kerrontatapojensa takia 50-luvun modernisteihin ja aiheidensa puolesta naiskirjallisuuden traditioon. Vartio aloitti runoilijana vuonna 1952 ja siirtyi jo vuosikymmenen puolessa välissä proosaan. 

Patsas Savonlinnaan Joel Lehtosen viereen

Marja-Liisa Sairanen syntyi Savonlinnassa 11. syyskuuta 1924. Vanhemmat Aino ja Valter Sairanen olivat eronneet jo ennen hänen syntymäänsä. Isä ja isoveljet muuttivat Nurmijärvelle ja äiti jäi vastasyntyneen tyttären kanssa kotiseudulleen Sääminkiin. Aino Sairanen asui Marja-Liisan kanssa sukulaistaloissa ja toimi kiertokoulunopettajana. Isäänsä Marja-Liisa tutustui vasta 7-vuotiaana, kun hän aloitti kansakoulun tämän luona Nurmijärven Klaukkalassa. 

Minulla on kaksi maisemaa, on Vartio todennut myöhemmin, toinen on Joel Lehtosen Sääminki ja toinen Aleksis Kiven Nurmijärvi. Säämingissä äidin luona hän ui kesäisin suurissa vesissä ja hiihti talvisin sukulaistalosta toiseen. Nurmijärvellä isän luona hän kävi koulua ja poimi keväisessä lehdossa valkovuokkoja. Puolet elämästään Marja-Liisa asui Helsingissä, mutta palasi kesäisin aina synnyinseudulleen.

Marja-Liisa tutustui jo varhain Edith Södergranin runoihin ja Irving Stonen kirjoittamaan Vincent van Goghin elämäkertaromaaniin  Hän rakasti elämää. Myöhempiä löytöjä olivat Boris Pasternakin Tohtori Zivago ja Cervantesin Don Quijote. Erityisen mielellään Marja-Liisa luki savonlinnalaiskirjalija Joel Lehtosta, esimerkiksi Putkinotkoa. Kirjoittava nuori nainen totesi itsetuntoisesti, että kerran hänellekin tullaan vielä pystyttämään patsas Joel Lehtosen viereen Savonlinnaan.

Marja-Liisa Sairanen pääsi ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta keväällä 1944; jatkosodan takia nuoret julistettiin ylioppilaiksi ilman kirjoituksia. Hän aloitti taidehistorian opinnot Helsingin yliopistossa myöhemmin samana syksynä, kun rauha vihdoin oli solmittu. 

Kuhankeittäjä pikkulintujen joukossa

Tammikuussa 1945 Marja-Liisa tutustui itseään kymmenen vuotta vanhempaan taidekauppias Valter Vartioon ja avioitui tämän kanssa samana keväänä. Avioliitto kesti kahdeksan vuotta. Sinä aikana Marja-Liisa valmistui filosofian maisteriksi, teki muutaman kuukauden mittaisen kiertomatkan Italiaan ja julkaisi kaksi runokokoelmaa. 

Valter Vartio tutustutti puolisonsa helsinkiläiseen kulttuuriväkeen, muun muassa taidemaalari Sulho Sipilään ja kuvanveistäjä Essi Renvalliin. Tuttavapiiriin kuului myös kirjallisuudentutkija Kai Laitinen, ja Marja-Liisa kiirehti kirjoittamaan lapsuuden ystävälleen: ”Elän keskellä kirjallisuuushistoriaa.” 

Kirjailija Helena Anhavan mukaan Marja-Liisa oli kuin kuhankeittäjä pikkulintujen joukossa: värikäs, erilainen ja aito. Myös kustantaja Heikki A. Reenpää muisteli, miten Marja-Liisa alkoi illanistujaisissa muutaman viinilasillisen jälkeen hauskuttaa Otavan vieraita esittämällä savolaiseukkoa. 

Vartioden naapurissa Herttoniemessä asui kaksi kirjailijaa: ikätoveri Anja Vammelvuo puolisonsa Jarno Pennasen kanssa. Pian Marja-Liisa tutustui myös säveltäjä Seppo ja runoilija Lassi Nummeen. Veljesten kotipappilassa Sörnäisissä hän tapasi ensimmäisen kerran Paavo Haavikon, itseään seitsemän vuotta nuoremman runoilijan, joka oli julkaisut esikoiskokoelmansa Tiet etäisyyksiin hiljattain, vuonna 1951.

Vartio arvioi Haavikon kokoelman Vapaa Sana -lehdessä ja kirjoitti enteellisesti, että nämä runot menivät hänen veriinsä. Valter ja Marja-Liisa Vartion onneton avioliitto oli tullut tiensä päähän, ja Marja-Liisa lähti myrskyisten vaiheiden jälkeen kotoaan tammikuussa 1954. Avioeron saaminen oli juridisesti hankalampaa kuin nykyään, mutta jo kesäkuussa 1955 Marja-Liisa Vartio ja Paavo Haavikko vihittiin. 

Marja-Liisa Vartio piti kirjailijanimenään ensimmäisen puolisonsa sukunimen, koska hän oli ehtinyt julkaista sillä nimellä jo kaksi runokokoelmaa. Haavikon perheeseen syntyi kaksi lasta, Johanna vuonna 1956 ja Heikki 1960. Vanhempien kirjallinen ura oli nousukiidossa, ja Paavon vastuulla oli myös perheen elättäminen, sillä modernistien teokset eivät olleet varsinaisia bestsellereitä. Satunnaisen kotiavun turvin kirjailijapariskunnan lapsiperhe-elämä sujui ensin Lauttasaaressa ja sitten Kulosaaressa.

Runokuvat saivat alkunsa unista

Vartio oli debytoinut vuonna 1952 runokokoelmalla Häät, ja seuraavana vuonna ilmestyi Seppele-kokoelma. Runot ovat puheenomaisia, tuskaisia tilityksiä tai hurmioituneita näkyjä. Niiden taustalla väreilevät Kantelettaren emotilanaaliset naisrunot. Vartio on kuin moderni itkijänainen, kirjoittaa itkien runoa itkusta: Vain meret – / meret minussa itkevät ääriänsä.

Runoilijalle itselleen runokuvien tiet olivat hämäriä, sillä ne saivat usein alkunsa unista. Kuvat ovat yksinkertaisia ja arkisia, mutta ne kerrostuvat omaksi myyttiseksi todellisuudekseen: Milloin erkanin sisaristani puista, / milloin vihreä sukuni / työnsi minut joukostansa.
Vartion taiteellinen esikuva on ranskalainen taidemaalari Paul Cézanne, joka maalasi hedelmät muodoiksi ja väreiksi; niiden herkullisuudesta oli turha kiistellä. Samaan tapaan kirjailijankin tuli etäännyttää elämä kirjallisuudeksi: muodoiksi ja sanoiksi. Vartion sukupolvi luopui runomitoista ja loppusoinnuista, proosan puolella juonivetoisuudesta ja todellisuutta jäljittelevästä realismista. 

Vartiolaista kerrontaa

Vartio on armoitettu kertoja, niin niukkasanaisessa esikoisromaanissa Se on sitten kevät (1957) kuin runsassanaisessa postuumisti ilmestyneessä romaanissa Hänen olivat linnut (1967). Vartion tavaramerkki on vapaa epäsuora esitys, jossa kertoja liukuu kuin huomaamatta henkilön tajuntaan. 

Vartion kerronnalle on ominaista se, että samoja asioita pyöritellään uudelleen erilaisista näkökulmista ja erilaisin painotuksin. Hänen romaaneissaan jaloistui cézannelaiseen tapaan taiteeksi äidin ja tämän sisarusten loputtomat kertomukset unista ja sukulaistalojen perinnönjaosta. 

Miehisessä modernistijoukossa Vartio paneutui eri-ikäisten naisten todellisuuteen, sivullisuuteen ja toiseuden kokemuksiin. Nuoret naiset etsivät itseään romaaneissa Tyttö kuin tyttö, mies kuin mies (1958) ja Tunteet (1962).

Nuoruusvuosinaan Vartio kirjoitti intohimoisesti päiväkirjaa omista tunteistaan ja kasvukivuistaan. Myöhemmin päiväkirjat toimitettiin ja julkaistiin kahtena niteenä: Ja sodan vuosiin sattui nuoruus (1994) ja Nuoruuden kolmas näytös (1995).

Se on sitten kevät -romaani kuvaa sotien jälkeisen Suomen modernisoituvaa todellisuutta, jossa ihmiset elävät kaupungin liepeillä. Heidän juurensa maalaiselämään ovat katkenneet, mutta he eivät ole vielä ehtineet juurtua kaupunkiin. Kirjallisuudentutkija Pertti Lassilan mukaan Vartion esikoisromaanissa uutta on kerronnan epäromanttisuus, tunne-elämän ja rakkauden kuvauksen tarkkuus, ihmisen elämän irrationaalinen puoli ja arjen kuvaus.

Vuonna 1960 ilmestyneen romaanin Kaikki naiset näkevät unia päähenkilö rouva Pyy on kuin kansanrunon ”pyy pesätön lintu”, joka pyrähtelee sinne tänne etsiessään itselleen unelmia vastaavaa identiteettiä. Keskiluokkaisessa lähiössä asuva rouva Pyy elää välitilassa ja tekee mentaalista matkaa maalta kaupunkiin. Naisen rooli on muuttumassa, mutta rouva Pyy ei tiedä, kuka hän on eikä millaiseksi hän haluaisi muuttua. Kaikki mihin hän ryhtyy, päättyy tragikoomisesti.

Lintumotiivi yhdistää Kaikki naiset näkevät unia -teoksen kirjailijan keskeneräiseksi jääneeseen romaaniin Hänen olivat linnut, jossa ruustinna Adele ja hänen piikansa Alma hoitavat edesmenneen rovastin lintukokoelmaa. He käsittelevät elämäänsä täytettyjen lintujen kautta: kertovat uudelleen ja uudelleen tarinaa pappilan palosta ja Alman kotitalon perinnönjaosta. ”Hän [rovasti] ei rakastanut edes lintujaan, hän tutki niitä”, tiivistää ruustinna elämänpettymyksensä. 

Kirjallisuutta ihmisten puheista

Vartio kirjoitti kymmenessä vuodessa kuusi proosateosta ja niiden lisäksi myös kuunnelmakäsikirjoitukset Säkki ja Saara. Spekuloitavaksi jää, millaiseksi Vartion tuotanto olisi muotoutunut, ellei hän olisi kuollut yllättäen kesäkuussa 1966, vain 41-vuotiaana. 

Kirjallisuushistorioissa Marja-Liisa Vartio tunnetaan ensisijaisesti prosaistina. Novellikokoelmalla Maan ja veden välillä (1955) on enteellinen nimi, sillä se jäi hänen ainoaksi novellikokoelmakseen, kun hän siirtyi runosta proosaan. Se on sitten kevät -esikoisromaania on pidetty suomalaisen 50-luvun proosan modernismin lippulaivana yhdessä niin ikään vuonna 1957 ilmestyneen Veijo Meren Manillaköysi-romaanin kanssa. Proosan ”uudesta koulusta” alettiin puhua seuraavana vuonna, jolloin ilmestyivät Vartion romaani Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö ja Antti Hyryn Maantieltä hän lähti -novellikokoelma.

Vartio siis kuuluu uuden kirjallisen muodon puolesta 50-luvun modernisteihin ja aiheidensa takia jo 1800-luvulta peräisin olevaan naiskirjallisuuden traditioon. Vartio tarkastelee teoksissaan – kuten kirjoittavat naiset ennen häntä ja hänen jälkeensä – naisen erilaisia rooleja, identiteettejä ja seksuaalisuutta. 

Savolaisten juuriensa takia Vartio yhdistetään usein erityisesti Maria Jotuniin. Kiinnostavampaa kuin syntyperä on se, että sekä Jotuni että Vartio asettuivat teoksissaan naiskysymyksen yläpuolelle kirjoittamalla ihmisten puheista kirjallisuutta ja samalla yrittämällä ymmärtää, mitä on olla ihminen. 

Helena Ruuska

Lähteet:

Riikonen, H.K: Vartio, Marja-Liisa (1924 – 1966). https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/5596 (luettu 10.1.2025).

Ruuska, Helena: Arkeen pudonnut sibylla : Modernin naisen identiteetin rakentuminen Marja-Liisa Vartion romaanissa Kaikki naiset näkevät unia. Väitöskirja. Helsingin yliopisto 2010.
http://hdl.handle.net/10138/19373

Ruuska, Helena: Marja-Liisa Vartio – kuin linnun kirkaisu. WSOY, 2012.